Mä olen mietiskellyt paljon aikuistumista näin kahdennenkymmenennenensimmäisen ikävuoden lähestyessä (hui kauhistus mikä numero!) ja mä olen muistellut niitä hetkiä jotka muistan lapsuudesta. Juoksuaskelia, naurua ja hölinää, ja täytyy sanoa, että pitkään musta tuntui, että aikuistuminen on ihan perseestä, kun se vapaus ja ennakkoluulottomuus rapisee pois.
Sattuneista syistä mä olen yrittänyt vapauttaa osan aivokapasiteetistani deletoimalla viime vuosien joitakin hieman ikävämpiä muistoja, ja siinä samalla mä olen huomannut, kuinka paljon mun ala-asteikäisenä kokemat muistot ovat vähentyneet. Joskus mulla oli tapana naureskella, että mä olin niin tapaturma-altis lapsi, että päiväkoti-iässä poikien kanssa leikkiessä päähän kohdistuneiden iskujen takia mun muistikuvani siltä ajalta ovat tosi hataria, mutta tällä hetkellä mä todellakin hämmästelen sitä, kuinka seitsemän ikävuoden jälkeen mun muistikuvissani on valtaisia puutteita.
Mutta SE, mitä muistan, kertoo mulle paljon ajasta, kun koulumatkoilla autot olivat jääkarhuja, jokainen irtoripsi puhallettiin tarkasti harkitun toiveen jälkeen, polkupyörällä pääsi maailman ääriin ja kun siivoaminen tarkoitti oman koulupöydän järjestelemistä.
Kuitenkin kielteinen mielipide ikääntymisestä ja henkisestä kasvusta on väistynyt taka-alalle elämän harppoessa eteenpäin. Nykyisin sitä osaa nauttia aivan erilaisista asioista, ja työssäoppimisien seuratessa toisiaan mä olen alkanut arvostaa sitä, että mua pidetään kypsänä ihmisenä, jolle uskaltaa antaa vastuuta erillaisissa tehtävissä. Auringonnousut työmatkalla, läheisyys, hetken jutustelut ystävien kanssa, tiskatut tiskit, söpösti vinossa oleva tiekyltti, kuntoilu ja toisen viereen käpertyminen ovat asioita, joita ei ikinä ennen pitänyt NÄIN ARVOKKAINA.
Aikuistuminen on TOSI JEES, jos vain muistaa vaalia sitä lapsenomaisuutta, joka meistä kaikista löytyy.
Ja aina tulee muistaa, että olit sä kuinka vanha tahansa iältäsi, kuorosta läytyy aina joku sua nuorempi, joka luulee sua kuusitoistavuotiaaksi.
